Sosiaalisen vuorovaikutuksen vaikeudet heijastuvat yksilön elämän kaikille osa-alueille. Moniin neuropsykologisiin erityisvaikeuksiin (esim. autismin kirjon häiriöt, oppimisvaikeudet ja älyllinen kehitysvamma) liittyy varhaislapsuudesta lähtien merkittäviä vuorovaikutuksen ja sosiaalisen ymmärryksen ongelmia. Sosiaalisten suhteiden ongelmat voivat etenkin nuoruusiässä johtaa mielialaongelmiin ja ahdistushäiriöihin tai ilmetä käytöshäiriöinä. Kun sosiaalisen ymmärryksen ja vuorovaikutustaitojen vaikeudet liittyvät neuropsykologiseen erityisvaikeuteen, psykoterapeuttisia ja kuntoutuksellisia lähestymistapoja on muokattava siten, että asiakkaan yksilölliset erityispiirteet huomioidaan työskentelyssä. Hahmottamisen ongelmat, aistikokemusten poikkeavuudet ja kognitiivisen kapasiteetin heikkous ovat tekijöitä, joilla on merkittävä rooli kaikissa vuorovaikutustilanteissa.

Työskentelytavassa on lähtökohtana Carol Greyn autismikuntoutukseen kehittämä sosiaalisten tarinoiden (Social Stories) menetelmä (Gray, 2010). Grayn sosiaaliset tarinat ovat henkilökohtaisia, kuntoutujan lähtökohdista rakennettuja tapahtuman tai tilanteen kuvauksia. Sosiaalisissa tarinoissa kuvataan tietyn arjen tilanteen tyypilliset piirteet, eri toimijoiden roolit sekä ohjeistetaan kuntoutujaa toivottuun käytökseen (Howley & Arnold, 2005).

Sosiaalisen kerronta on työskentelytapa, jossa tavoitteena on sosiaalisen ymmärryksen kehittäminen ja oman toimijuuden vahvistaminen narratiivisen työskentelyotteen avulla. Strukturoitu kerronta tukee asiakasta vuorovaikutustilanteiden hahmottamisessa sellaisilla osa-alueilla, joilla hänellä on vaikeuksia. Samalla tuetaan oman elämäntarinan ja identiteettikertomusten rakentamista ja muovaamista siten, että painopiste on yksilön vahvuuksille rakentuvissa tarinoissa ongelmakyllästeisten tarinoiden sijaan. Työskentelyssä painottuu perhe- ja verkostoterapeuttinen työskentelyote.

Sosiaalisen kerronnan yhtenä keskeisenä tavoitteena on sosiaalisen ymmärryksen kehittyminen. Sosiaalisia tilanteita opitaan skeemoina: niiden avulla lapselle kehittyy kyky oivaltaa vuorovaikutustilanteiden luonne ja toimintatavat erityyppisissä tilanteissa. Puutteellisesti kehittyneet sosiaaliset skeemat johtavat vaikeuteen mieltää sosiaalisia syy-seuraussuhteita ja tehdä tulkintoja toisen henkilön käytöksen tarkoituksesta ja tavoitteista.

Sosiaaliset tilanteet ovat jatkuvasti muuttuvia tilanteita, jotka edellyttävät kykyä joustavaan toimintaan ja ongelmanratkaisuun. Monia sosiaalisia tilanteita voidaan kuvata ja ohjeistaa sanallisesti, mutta usein joudutaan kuitenkin reagoimaan spontaanisti muuttuvaan tilanteeseen.  On myös paljon ”piilotettuja” sosiaalisia odotuksia ja vihjeitä, joita on hyvin vaikea kuvailla tai selittää sanallisesti. Sosiaalisen ymmärryksen kehittyminen on prosessi, jossa tavoitteena on omaksua yksittäisiä tilanteita kuvaavia tarinoita tai ohjeita laajemmin yleistettäviä tapoja asettua sosiaaliseen vuorovaikutukseen ja huomioida sosiaalisiin tilanteisiin liittyviä erilaisia odotuksia ja tarkoitusperiä.

Neuropsykiatrisen häiriön seurauksena ilmenevät vaikeudet (mielen teorian kehittymättömyys, sosiaalisten tilanteiden hahmottaminen, abstraktin ajattelun vaikeus) huomioidaan työskentelyssä. Strukturoitu tarinan kertomisen tapa toimii tukena ns. lähikehityksen vyöhykkeellä (Vygotski, 1978) eli tilanteissa tai asioissa, joissa yksilö ei vielä kykene toimimaan itsenäisesti mutta kykenee toimimaan tuen ja ohjauksen avulla. Strukturoidut tarinat ovat hahmottamisen, sosiaalisen ymmärryksen ja abstraktin ajattelun ”tukipuita”.

 

Narratiivinen näkökulma sosiaaliseen kerrontaan

Sosiaalisessa kerronnassa korostetaan kuntoutujan omaa osuutta tarinoiden rakentamisessa. Kertomuksista tulee sosiaalisia tarinoita laajempia kuvauksia, joihin liitetään myös kuntoutujan omin sanoin kuvaamia tunteita, kokemuksia ja toiveita. Sosiaalinen kerronta muodostaa prosessin, jossa lähdetään liikkeelle sellaisesta kuntoutujan ja hänen lähipiirinsä ongelmalliseksi kokemasta tilanteesta, johon kaikki osapuolet toivovat muutosta ja pitävät sitä tärkeänä. Terapeutin tehtävänä on työskennellä niin, että sosiaalisia tilanteita ja niihin liittyviä tarinoita kerrotaan ja kuullaan useista eri näkökulmista, määritellään uudelleen ja rakennetaan vaihtoehtoisia tarinoita. Työskentelyssä tarinat kietoutuvat toisiinsa samalla kun dialogissa etsitään yhteistä ymmärrystä sanojen ja tekojen merkityksille. Moniäänisyys, perheen ja lähiverkoston osallistuminen, tuo neuvonta- ja ohjaustilanteeseen dialogisuutta (Seikkula J. , 1992) ja avoimen dialogin mallin (Seikkula & Alakare, 2004) mukaisesti perhe tulee yhteistyökumppaniksi sen sijaan, että olisi auttamisen kohteena.

Sosiaalinen kerronta perustuu siihen, että yksilön ja hänen lähiverkostonsa tarinoiden kertominen, kuuleminen ja uudenlaisen ymmärryksen muodostaminen ovat työskentelyn keskiössä.  Sosiaalisessa kerronnassa lähtökohtana on narratiiviseen lähestymistapaan sisältyvä käsitys siitä, että tarinallisessa muodossa jäsennetään sekä toimintaa että toiminnan taustalla olevia psykologisia tekijöitä (Laszlo, 2008) – omia ja toisten tarkoitusperiä ja tavoitteita, ja muutos sosiaalisessa ymmärryksessä tapahtuu tarinoiden kerronnan ja tulkinnan kautta. Samalla hyödynnetään elementtejä sosiaalisten tarinoiden menetelmän strukturoidusta lähestymistavasta. Tarinamuoto on laajemmin tarkasteltuna tapa jäsentää omaa elämänkulkua ymmärrettäväksi, yhtenäiseksi ja merkitykselliseksi. Kielteisten uskomusten sävyttämät, lukkiutuneet tulevaisuuden tarinat voivat luoda ja ylläpitää toivottomuutta ja sulkea pois vaihtoehtoisia tulevaisuuksia.

Sosiaalinen kerronta perustuu asiakkaan ja hänen läheistensä yhdessä asettamille, arjen haasteisiin liittyville tavoitteille. Narratiivisesti orientoituneessa työskentelyssä ollaan kiinnostuneita siitä, mitä ihminen elämältään haluaa ja miten terapia voi häntä auttaa näissä pyrkimyksissä.  Narratiivisessa terapiassa voidaan käyttää myös luovia, itseilmaisuun tukevia menetelmiä, kuten leikkejä ja kuvaa etenkin silloin kun sanallinen ilmaisu on vaikeaa (Smith, 1997), ja tämä on luonteva tapa työskennellä osana sosiaalisen kerrontaa. Antamalla asiakkaalle ja hänen läheisilleen tilaa ja aikaa oman tarinan kerronnalle tähtää jaettuun kokemukseen kertojasta tärkeänä ja arvokkaana (Vesanen-Laukkanen;Sava;& Martin, 2004).

Kertoessamme tarinoita itsestämme ja maailmastamme kokemuksemme ja havaintomme esiintyvät tarinoissa faktoina. Sosiaalisessa kerronnassa on narratiivisen työskentelyotteen kautta tavoitteena sellaisten sosiaalisten tilanteiden luominen, joissa on mahdollista neuvotella tapahtumien ja tekojen merkityksistä (Wahlström, 1999). Näin tavoitellaan kokemusten, tekojen ja kerronnallisten rakenteiden uudelleenmuokkausta. Ongelmaa tarkasteltaessa pohditaan niitä otaksumia ja merkityksiä, joiden puitteissa yksilö jäsentää olemistaan eri konteksteissa tai elämänalueilla. Ongelmalliseksi koettu asia voidaan nähdä yhteentörmäyksenä erilaisten toimintamahdollisuuksien tai pakotteiden välillä – se voidaan määritellä sellaisen ”hankauksen” kielelliseksi ilmaukseksi, jonka yksilö kokee yrittäessään tasapainottaa asemaansa sosiaalisen vuorovaikutuksen kentässä esiintyvien ristiriitaisten vaatimusten välillä (Wahlström, 1999).

Sosiaalisen vuorovaikutuksen haasteet voidaan narratiivisen ajattelun mukaisesti ymmärtää vaikeutena sovittaa yhteen tilanteisiin liittyviä ja niiden taustalla olevia erilaisia odotuksia, mahdollisuuksia ja vaatimuksia. Tällöin keskeiseksi tekijäksi muutostyöskentelyssä muodostuu yksilön ja hänen lähiverkostonsa keskinäisen vuorovaikutuksen ja ymmärryksen kehittäminen. Sosiaalisessa kerronnassa rakennetaan kertojalle ja kuulijalle yhteistä tietoa maailmasta. Vaikka työskentelyn lähtökohtana on tietty sosiaalinen tilanne ja siihen liittyvät haasteet, työskentelyn tavoitteena on laajempi jaettu ymmärrys asiakkaan ja hänen verkostonsa tarinoista ja niiden tulkinnoista. Ongelmaa ei määritellä yksilön ominaisuudeksi, vaan muutos edellyttää, että myös perheen ja lähiverkoston ymmärrys ja tulkinnat muuttuvat.

Osana sosiaalista kerrontaa kirjoitetaan konkreettisia tarinoita erilaisista sosiaalisista tilanteista. Sanamuodoista ja sisällöistä neuvotellaan yhdessä kuntoutujan kanssa. Samalla huomioidaan myös asiakkaalle tärkeiden henkilöiden (esimerkiksi perhe tai opettaja) näkökulma.

Sosiaalisessa kerronnassa on olennaista pyrkiä kehittämään sosiaalista ymmärrystä laaja-alaisesti. Kuntoutujaa rohkaistaan pohtimaan, miksi toinen ihminen toimii sosiaalisessa tilanteessa tietyllä tavalla. Tunteita ja ajatuksia puetaan sanalliseen muotoon ja keskustellaan erilaisista tunteista. Terapiatapaamisten välillä kuntoutujaa rohkaistaan kokeilemaan opittuja asioita omassa arjessa. Sosiaalisen kerronnan kautta kirjoitetut kertomukset välittävät kuntoutujan näkökulmaa ja kokemusta niille, jotka osallistuvat asiakkaan arkeen. Tarinoiden muotoon ja lähestymistapaan vaikuttavat asiakkaan neuropsykologiset erityispiirteet sekä ne toimintaympäristöt tai sosiaaliset kontekstit, joissa hän tarinoita voi hyödyntää.

Yhteisen kielen ja käsitteiden löytäminen on aina terapiatyöskentelyssä edellytys sille, että asiakas tulee kuulluksi ja ymmärretyksi. Erityisen tärkeää on kiinnittää huomiota kieleen, sanavalintoihin ja esimerkiksi sanontojen tai metaforien käyttöön työskenneltäessä erityisryhmien kanssa. Erityisryhmien kanssa työskenneltäessä on myös tärkeää, että terapeutti tekee itsensä ymmärretyksi kertoessaan työskentelytavoista.