Muumipeikko ja välihuoneen arvoitus
Muumipeikolla oli paha olo. Hän tunsi itsensä hyvin yksinäiseksi eikä tiennyt, mitä tehdä.
Koko maailma nukkuu talviunta, mietti Muumipeikko. Minä yksin olen hereillä enkä osaa nukkua. Minä yksin vaellan vaeltamistani päiviä ja viikkoja, kunnes minäkin muutun lumikinokseksi, josta kukaan ei edes tiedä mitään.
…ja äkkiä syöksyi hänen kimppuunsa pimeän ja yksinäisyyden pelko. Tuo pelko oli kai piillyt jossakin koko ajan siitä alkaen, jolloin hän heräsi nukkuvassa talossa, mutta vasta nyt hän uskalsi pelätä oikein toden teolla.
Muumipeikko kuljeskeli muumitalon tutuissa huoneissa, toimettomana ja allapäin. Hän huomasi olohuoneen kaakeliuunin takana oven, joka näytti uudelta. Oveen oli kirjoitettu VÄLIHUONE. Hän kurkisti varovasti ovesta sisään, ja näki perheen ja ystävät kokoontuneena Välihuoneeseen.
Lamppu suhisi palaessaan. Sen ympärillä oli kaikki läheistä ja varmaa, perhe tiiviinä piirinä ja muu minkä he tunsivat ja mihin luottivat. Ulkopuolelle jäi se vieras ja epävarma, joka latoi pimeän yhä paksummaksi ja aina kauemmas, maailman ääriin saakka.
Hieman arkaillen Muumipeikko astui välihuoneeseen. Siellä oli myös Ihminen, joka toivotti Muumipeikon tervetulleeksi. Ihminen näytti aika tavalliselta, mutta jollakin tapaa erilaiselta kuin Muumilaakson asukkaat. Muumipeikko kysyi Ihmiseltä, voisikohan viipyä Välihuoneessa hetken muiden seurassa, koska häntä pelotti eikä hän halunnut olla yksin. Ihminen kertoi, että Välihuone on juuri sitä varten, että siellä voi etsiä uusia tarinoita silloin kun oman elämän tarinat tuntuvat vaikeilta.
”Joskus tarvitaan aikaa” hän sanoi. ”Toisinaan kestää mahdottoman kauan, ennen kuin valkenee.”
Muumipeikko liittyi muiden joukkoon. Hän tunsi aluksi itsensä araksi ja hämmentyneeksi, uudessa paikassa mutta tuttujen seurassa.
Oli niin paljon puhumista, ettei Muumipeikko saanut sanotuksi mitään. Jos koti on särkynyt ja itse on viluinen, tulee ajatelleeksi hyvin paljon. Hänen päänsä oli täynnä pieniä ajatuksia, joille ei löytynyt paikkaa.
Ihminen kertoi, että Välihuoneessa on myös lupa olla hiljaa ja pohtia omia asioita, kuunnella mitä muut puhuvat ja miettiä, mitä he mahtavat tarkoittaa. Ihminen jatkoi, että usein Välihuoneeseen tullaan puhumaan perheen yhteisistä asioista, sellaisista sotkuista ja harmeista jotka painavat mieltä.
Pikku Myy veti henkeä nenän kautta ja puhalsi sen ulos hampaiden välistä hyvin keljulla tavalla, joka merkitsi: En-ole-eläissäni-kuullut-mitään-näin-hullua.
Ihminen selitti, että oli tärkeää kuunnella toista ja yrittää ymmärtää, mitä tämä sanoi, ja kuulostella omassa mielessä, mitä ajatuksia ja tunteita toisten sanat omassa mielessä herättävät. Aina ei tarvitse puhua, tarvitaan tilaa ja aikaa myös sanojen ja tarinoiden miettimiselle.
Homssu nökötti omassa nurkassaan ja mietti omia asioitaan. Homssulla ja isällä oli tullut sunnuntaina riitaa narraamisesta, ja Homssu oli vieläkin pahoillaan kun oli jäänyt ilman jälkiruokaa – ja suuttunut niin että kipinät sinkoilivat.
Hän halusi olla yksikseen ja yrittää vihdoinkin ratkaista, miksi hän oli tuona sunnuntai-iltapäivänä suuttunut niin hirveäsi. Homssusta oli pelottavaa löytää itsestään toinen, ihan erilainen homssu, jota hän ei tuntenut ja joka kenties joskus tulisi takaisin ja nolaisi hänet kaikkien toisten silmissä.
Lopulta Homssu päätti ottaa narraamisen puheeksi isän kanssa. Hänestä tuntui että Välihuoneessa voisi turvallisesti palata asiaan pelkäämättä, että isä hermostuu.
”En minä toki narrannut”, sanoi Homssu.
”Sinähän sanoit, että käärme söi pikkuveljen, eikä häntä kukaan ole syönyt”, selitti isä.
”No, sehän on kai hyvä, vai mitä?” sanoi Homssu. ”Ettekö ole iloisia? Minulta ainakin putosi taakka harteilta.”
Homssun isää nauratti hiukan ja he sopivat, että heidän täytyy yhdessä jatkaa sen miettimistä, mitä narraamisella tarkoitetaan ja mitä kaikkia kummallisia väärinkäsityksiä ja harmeja siitä voi seurata.
Ihminen kertoi, että kaikilla muumeilla ja homssuilla ja muilla Muumilaakson asukkailla – kuten ihmisilläkin – on mielessä omia tarinoita siitä, keitä he ovat, mistä tulevat ja mihin ovat matkalla. Ti-Ti-Uu, jolle Nuuskamuikkunen oli hiljattain keksinyt oman nimen, innostui asiasta ja kertoi Muumipeikolle:
”Käsitäthän, silloin kun minulla ei vielä ollut nimeä, juoksentelin vain ympäri ja tapahtumat lentää räpyttelivät ympärilläni. Ne olivat milloin vaarallisia, milloin vaarattomia, mutta ikinä ei mikään ollut OIKEATA, ymmärrättekö? Nyt minä olen minä, ja kaikki mitä tapahtuu merkitsee jotain sillä mitään ei tapahdu noin vain ylimalkaan, kaikki tapahtuu minulle, Ti-ti-uulle. Ja Ti-ti-uu näkee asiat noin tai näin – ymmärräthän mitä tarkoitan?” Muumipeikko sulki silmänsä ja ajatteli: Kuinka erilaisia me kaikki olemmekaan.
Välihuoneessa kaikilla on tilaa puhua ja kuunnella, Ihminen selitti. Muumit ja muut tulevat välihuoneeseen voidakseen rauhassa, irti arjen touhusta. Siellä voidaan vähäksi aikaa yhdessä pysähtyä ja antaa kaikille tilaa ja aikaa, kuunnella ja miettiä sanottua, sekä vähitellen muodostaa omia vastauksia. On tärkeää että jokainen oikeasti tulee kuulluksi ja kaikki haluavat kuulla, mitä toisella on sanottavaa. Jotkut ovat puheliaampia, toiset hiljaisempia, ja meidän täytyy opetella antamaan aikaa myös niille, joilla kestää vähän kauemmin pukea ajatuksensa sanoiksi.
Hemuli kertoi, miten hänestä usein perheen ja ystävien kanssa tuntui, ettei hänen mielipiteensä tai tarinansa ollut tärkeä:
Hänellä oli seuraa päivät pitkät ja kaikki hänen ympärillään olivat hyvällä tuulella ja kertoivat mitä ajattelivat ja arvelivat ja mitä olivat tehneet ja mitä vielä tekisivät. Mutta he eivät koskaan antaneet hänelle aikaa vastata.
Toiset olivat hämmästyneitä kun kuulivat Hemulin tarinan. Välillä on vaikeaa tietää tai arvata oikein, mitä toinen ajattelee ja tuntee. Voimme tahtomattamme tehdä toisen onnettomaksi jos emme kuule, mitä hänellä on sanottavaa.
”Mutta hyvä ystävä”, sanoi hänen veljenpoikansa tavattoman hämmästyneenä, ”tarkoitatko todella tuota?”
”Tarkoitan”, sanoi Hemuli, ”joka sanaa.”
”Mutta miksi et ole sanonut siitä aikaisemmin?” sukulaiset kysyivät ällistyneinä, ”me luulimme että sinulla oli hauskaa.”
”Minä en uskaltanut”, tunnusti Hemuli.
Välihuoneessa ei käsketä,komenneta tai anneta ainoita oikeita vastauksia. Kaikkien sanat ovat tärkeitä, kaikki vastaukset oikeita. Ihmisen tehtävänä on auttaa puhumaan ja kuuntelemaan sellaisella tavalla, että Välihuoneessa kerrotut tarinat muodostuvat tärkeiksi ja auttavat jatkamaan elämää Välihuoneen ulkopuolella. Välihuoneessa mietitään sitä, mitä sanat ja tarinat tarkoittavat, ja miten niistä puhutaan. Hemuli antoi esimerkin siitä, kuinka sanoilla voidaan saada toiset tuntemaan itsensä ulkopuolisiksi:
”Ne ovat hattivatteja”, sanoi Hemuli, ja se selitti kaiken. Hän sanoi sen hiukan väheksyen, hiukan varuillaan ja selvän välimatkan päästä. Niin kuin puhutaan niistä, jotka ovat ulkopuolisia, vähän vaarallisia, toisenlaisia.”
Välihuoneessa kerrotaan omia tarinoita menneestä. Siellä voidaan puhua myös tulevaisuuden haaveista ja suunnitelmista. Ihminen selitti, että Välihuoneessa voidaan puhua turvallisesti myös vaikeista asioista ja luottaa siihen, että toiset eivät puhu asioita eteenpäin muille.
”Hah. Luuletko että minä olen juoruämmä” , sanoi pikku Myy. ”Minä en ole niin kiinnostunut toisten salaisuuksista, että höpöttäisin niitä ympäri. Sitä paitsi asianomaiset kertovat ne kyllä itse ennemmin tai myöhemmin.”
Välihuoneessa opetellaan myös sanomaan ääneen, jos ei ymmärrä mitä toinen tarkoittaa. Näin voidaan olla varmoja että puhutaan samasta asiasta eikä synny väärinkäsityksiä.
”Nyt minä en ymmärrä yhtään mitään ”, Homssu kuiskasi. ”Ne vaan puhuvat ja puhuvat… Elleivät ne rupea pitämään kiirettä, niin tässä käy hullusti.”
Ihminen rauhoitteli Homssua sanoen, ettei Välihuoneessa ollut kiire mihinkään. Hetken päästä hän kysyi Muumipeikolta, mistä tämä haluaisi puhua.
Mutta Muumipeikko ei tiennyt mitä tahtoi. Hän oli neuvoton ja aivan ymmällä. Ihan niin kuin kerran kauan sitten, kun Kampsun tytär kiskoi maton hänen altaan. Tai joskus kun erehtyy istahtamaan tuolin viereen. Äs, ei. Ei niinkään. Vaan niin kuin silloin, kun on ollut nenästä vedettävänä.
Muumipeikko istui hiljaa ja mietti, mikä hänestä tuntui tärkeältä asialta puhua juuri sillä hetkellä, niiden kanssa jotka olivat paikalla välihuoneessa. Lopulta hän päätti, että oli tärkeää puhua perheestä ja siitä, kuinka hän tunsi itsensä välillä niin kovin yksinäiseksi.
”Hohhoh, hän sanoi. Perheet ovat toisinaan aika hankalia” , Muumipeikko totesi. Nuuskamuikkunen mörähti myöntävästi ottamatta piippua suustaan. He istuivat hetken hiljaa miehekkään ja ystävällisen yhteisymmärryksen vallitessa.
Pikku myyn kiiltävät silmät vilkuilivat toisesta toiseen, hän oli hirveän huvittunut ja samalla sen näköinen kuin voisi milloin tahansa pöläyttää jotakin sopimatonta. Mutta hän pysyi hiljaa.
”Voi”, sanoi äiti. ”Jaa, jaa.” Hän ei keksinyt juuri sillä hetkellä parempaa sanottavaa. Hänen täytyi antaa asian hautua.
Muumipeikko jatkoi, puhui toisesta asiasta joka oli hänelle tärkeä. Isä oli aina niin rohkea ja tiesi vastauksen kaikkeen. Ehkäpä isä osaisi neuvoa häntä tässäkin asiassa.
”Pelko on vaarallista, se voi äkkiä rynnätä ylös, se voi heittäytyä pitkäkseen tai huitoa ympärilleen, ja kuka silloin suojelee pieniä mönkiäisiä, jotka sattuvat olemaan lähettyvillä?”
Isä puri piippuaan ja etsi epätoivoisesti jotakin selitystä. Oli kauheata, kun piti sanoa ”minä en tiedä”.
Välihuoneessa kenelläkään ei ole valmiita vastauksia. Silti siellä voi kysyä vaikeitakin kysymyksiä. Tärkeintä on sanoa ne ääneen, jotta niitä voidaan pohtia ja ihmetellä yhdessä.
Muumipappa istua nökötti piippu suussa ja mietti:
Hän oli väsynyt siihen, ettei ymmärtänyt mitään. Välistä perhe-elämässä oli piirteitä, joista Muumipappa ei pitänyt. Perhe ei tajunnut tilanteita. Ja kuitenkin se oli ollut hänen kanssaan hyvin kauan.
Muumipappa oli hämillään eikä oikein tiennyt, miten välihuoneessa pitäisi toimia. Oli hyvä olla koolla perheen ja ystävien kanssa, mutta tuntui vaikealta pukea sanoiksi tärkeitä asioita. Hän kuitenkin ymmärsi, että Välihuone oli olemassa juuri sitä varten, että asioista voi opetella puhumaan uudella tavalla. Lopulta Muumipappa päätti puhua omista toiveistaan, siitä mikä oli hänelle tärkeää. Hän halusi luottaa siihen, että Muumipeikko ja muut ymmärtäisivät häntä.
”Minä tahdon rakentaa suurta ja kestävää, tahdon tehdä kauhean paljon monenlaista ja mielelläni – mutta en tiedä…on hirveän vaikeata olla isä!” Muumipappa lopulta sanoi.
Välihuoneeseen laskeutui hiljaisuus. Välillä on hyvä olla hiljaa, antaa toisen sanomien sanojen ja omien ajatusten kohdata toisensa rauhassa. Joskus hiljaisuus voi tuntua vaikealta, jos ei ole tottunut siihen.
Miksihän ne eivät sano mitään, isä ajatteli hermostuneena. Eivätkö ne kuule mitä minä sanon, vai olenko minä niiden mielestä hupsu?
Välillä voimme ilman sanojakin tuntea että toiset ymmärtävät.
Nuuskamuikkunen äännähti tutulla epämääräisellä tavallaan, mikä tarkoitti, että hän oli kuullut mutta ettei hänellä ollut mitään lisättävää.
Muumipeikko nyökkäsi, hän ei ollut kuullut mitä isä sanoi, mutta ymmärsi, mitä tämä tarkoitti. Isä oli puhunut hänen kanssaan aivan uudella tavalla, hän oli tavattoman ylpeä.
Muumipeikko alkoi innostua perheen kanssa puhumisesta. Hänellä oli tärkeää asiaa myös äidille:
Minä en halua semmoisia ystäviä jotka ovat kilttejä mutta eivät yhtään välitä toisista, enkä semmoisia jotka ovat sen takia kilttejä ettei heidän tarvitsisi tuntea itseään epämiellyttäviksi. Enkä semmoisia jotka pelkäävät. Minä haluan jonkun joka ei ikinä pelkää ja joka välittää toisista, minä haluan äidin!
Ja hän alkoi itkeä. Se oli niin surullista, että he kaikki alkoivat nyyhkyttää, ja itkiessään he muistivat koko joukon surullisia asioita, niin että itkivät yhä kovemmin.
Välihuoneessa voidaan itkeä ja nauraa, leikkiä ja puhua vakavasti. Tärkeintä on, että asioita katsotaan hieman eri tavalla kuin aikaisemmin, jotain on muuttunut kun palataan arkeen.
Lopulta ilta alkoi hämärtyä ja Välihuoneeseen laskeutui raukea hiljaisuus. Itku vaihtui rauhallisuudeksi, kaikilla oli tunne että tästä oli hyvä jatkaa eteenpäin.
”Huomenna on uusi pitkä päivä”, sanoi äiti. ”Aivan jokaisen oma alusta loppuun. se on hauska ajatus.”
”Äiti, minä pidän kamalasti sinusta ”, sanoi Muumipeikko.
Kaikki tekivät lähtöä kotiin iltapuuhiin. Jotain oli muuttunut, erilaista kuin silloin, kun Muumipeikko astui Välihuoneeseen. Muumimammasta tuntui samalta, ja hän yritti pukea sen sanoiksi:
”Ajatella”, sanoi Muumimamma tirkistellen kohti laskevaa aurinkoa. ”Elämä on aika kummallista. Tässä sitä on kulkenut ja uskonut että hopeatarjotinta voi käyttää vain yhdellä tavalla, ja sitten se onkin paljon parempi johonkin aivan muuhun.”
Vaikka kukaan ei oikein ymmärtänyt, mistä Muumimamman mieleen tuli puhua hopeatarjottimesta sillä hetkellä, he ymmärsivät miltä Muumimammasta tuntui. Ihminen auttoi toteamalla, että oli tärkeää että Muumimamma halusi kertoa oppineensa katsomaan joitakin asioita eri tavalla.
Kyllä on jännittävää elää, ajatteli Muumipeikko. Kaikki voi hetkessä kääntyä ihan ylösalaisin – ilman mitään syytä… Kaikki vain muuttuu, eikä kukaan tiedä miten.
Kursivoidut lainaukset Tove Janssonin muumikirjoista.